Eilen, vuoden ensimmäisenä päivänä moni aloitti "uuden elämän" täynnä intoa, ja alkoi ehkä täyttää uudenvuodenlupauksiaan terveellisestä syömisestä, säännöllisestä liikunnasta, keittiön ainaisesta siisteydestä jne. Minä lupasin vain olla itselleni armollinen. Vain-sana edellisessä lauseessa on kyllä aivan turha. Lupaus oli iso eikä välttämättä ollenkaan helppo toteuttaa. Lisäksi se on erittäin vaikeasti mitattavissa.
Heräsin eilen puoli kahdeltatoista aamupäivällä. Olin mennyt uudenvuodenyönä nukkumaan yhden maissa, joten mistään erityisestä valvomisesta tai hurjista juhlistakaan ei ollut tarve toipua. "Päivä menee ihan hukkaan", totesi mies vieressäni. En uskonut. Hän oli myös juuri herännyt, vaikka yleensä herää aiemmin kuin minä. Paistoin meille munakkaan, ja myöhäisen aamiaisen nautittuamme päätimme mennä päiväunille. On hyvä nukkua rakkaan ihmisen vieressä. Kun heräsin, oli jo hämärää. Kello oli 15.40. "Päivä on mennyt ihan hukkaan", totesi mies vieressäni. Niin varmaan, ajattelin minä.
Teimme perinteistä uudenvuodenruokaamme, katkarapukastiketta, jonka söin tänä vuonna pastan sijaan kesäkurpitsan kera. Olimme kattaneet pöydän kauniisti. Joimme kuohuviiniä, ja saimme iloksemme seuraamme myös toisen pojistamme tyttöystävänsä kanssa. Oli hieno ruokailuhetki.
Illansuussa varasimme liput elokuviin ja kävimme katsomassa uuden kotimaisen Nuotin vierestä. Aluksi mietin, että tässä komediassa tuskin tarvitsee tällaisen herkkiksenkään itkeä, mutta toisin kävi. Vaikka elokuva ei ollut niin vaikuttava, että jäisi mieleeni erityisen pitkäksi aikaa, se tarjosi siihen hetkeen juuri sopivan annoksen viihdettä. Siitä huolimatta, että joskus tämän tunteellisuutensa kanssa on ihmeissään, olen silti joka kerta iloinen, että osaan eläytyä toisten tunteisiin - vaikka olisivat vain fiktiivisiä hahmoja.
Elokuvan jälkeen menimme hetkeksi kuuntelemaan pehmeää jazzia keskustan kuppilaan. Vanhat miehet soittivat hienosti. Musiikki oli yksinkertaisen kauniisti soljuvaa. Parin puolen tunnin setin jälkeen päätimme lähteä kohti kotia. Koska kumpikin olimme vielä pirteitä (eipä ihme kaiken sen nukkumisen jälkeen), päätimme testata myös oman kulmakuppilamme, jossa on perjantaisin karaokea - ehkäpä karaokeaiheisen elokuvan innoittamina.
Lähipubimme osoittautui yllättävän isoksi tilaksi, jossa oli ennen yhtätoista vielä aika vähän väkeä. Lauloin illan mittaan kolme kappaletta: vanhaa elokuvamusiikkia ja musikaalisävelmiä. Eivät varmaan uponneet "kantakävijöihin", mutta sain yhdeltä vahvasti humalassa olevalta naiselta kiitoksia ja kehuja kauniista äänestäni. Lasten ja humalaisten suustahan se totuus tulee... ;) Kun pari hevarin näköistä nuorta miestä saapui baariin, arvasin, että sieltä lähtee kohta hienoa laulantaa - enkä ollut väärässä. Nautin suunnattomasti hyvien laulajien tulkinnoista. Se humalainen nainen tosin ei - ehkä suuresta promillemäärästä johtuen - laulanut ollenkaan hyvin, mutta oli valinnut laulettavakseen mm. hidasta valssia. Sitä sitten miehen kanssa tanssimme, kuten aika monta muutakin kappaletta. Meillä oli hauskaa. Puolen yön jälkeen lähdimme kotiin iltapalalle ja nukkumaan.
Sängyssä kertasimme vielä päivän kivoja tapahtumia. "Oli hieno päivä", sanoi mies, kun sammutin valot. Eipä mennyt hukkaan tämäkään päivä, ajattelin minä.