Pysähdys

Olen kipuillut jaksamiseni kanssa jo pitkään ja miettinyt, mitä ihmettä teen loppuelämäni. Eräänä päivänä päätin soittaa TE-keskuksen uraohjauspsykologille, ja kun olin kertonut väsymykset ja migreenit ym., hän kehotti ihan ensiksi varaamaan ajan lääkärille. No, tiesinhän minä sen, ettei kaikki ole ihan kunnossa, jos työpäivän jälkeen ei jaksa väsymykseltään tehdä muuta kuin itkeä. Omalääkäri määräsi ensin kaksi viikkoa sairaslomaa, minkä jälkeen neljä viikkoa lisää. Kyllä ottaa tunnolliselle ihmiselle koville myöntää työntantajilleen - ja ennen kaikkea itselleen, ettei jaksa tehdä edes osa-aikatyötä. Luuseriolohan siitä tulee! Kuitenkin jossain syvällä sisimmässäni tiedän, että olen ihan hyvä ihminen, vaikken jaksakaan samaa tahtia kuin joku muu. Olen arvokas juuri tällaisena, empaattisena ja herkkänä (vaikka harvoin niistä ominaisuuksista maksetaankaan palkkaa).

Lauantaina olin hautajaisissa ja pidin siunaustilaisuuden aikana kädestä kiinni läheisensä menettänyttä ihmistä. Itkimme molemmat, mutta tiesin, että käteni oli tärkeä - minä olin tärkeä juuri siinä. Jos olisin samassa tilanteessa, tahtoisin, että joku pitäisi minun kädestäni kiinni. Muistotilaisuudessa lauloin Ystävän laulun. Rakas esikoispoikani säesti kitaralla.  Pääsin kuin pääsinkin laulun loppuun ilman itkua. Kun aloimme harjoitella esitystä, olin pystynyt laulamaan vain ensimmäiset neljä sanaa. Olin ylpeä pojastani. Saimme paljon kiitosta esityksestä, ja raskaan päivän jälkeen olin tyytyväinen, että olin voinut antaa jotakin itsestäni - ehkäpä helpottaa muiden oloa.

Nyt olen tässä pysähtyneessä tilassa ja mietin, mitä teen loppuelämälläni. Minulla kuitenkin on vielä elämä. Kun sairaslomani loppuu, minusta tulee työtön työnhakija. Jouduin lopettamaan yritystoimintani, jotta voin saada edes jonkinlaista toimeentuloa - nurinkurista, mutta niin se nyt vain on. Paljon kysymyksiä pyörii mielessäni. Mitä mielenkiintoista vielä löydän? Minkälaista työtä voin tehdä? Miten ansaitsen toimeentuloni? Tiedän, että minulla on vielä paljon annettavaa. Tämä pysähdys on vain tauko. Ehkä löydän jotakin hienoa, jota en ole osannut kuvitellakaan.

Kauniita kohtaamisia ja kiitollisuutta

Kohtasin viikonlopun aikana monta ihanaa ihmistä. Heti töiden jälkeen perjantaina tapasin ensimmäistä kertaa naisen, yrittäjän, joka on tehnyt toiveistaan totta ja auttaa muita tekemään samoin. On hienoa huomata, miten voi löytää samanhenkisiä ihmisiä, kunhan kulkee silmät auki ja pitää mielen avoimena. Tavallaan tuntuu hassulta, että tuntemattoman ihmisen kanssa voi keskustella syvällisiäkin heti ensitapaamisella. Samalla on jotenkin kiitollinen olo. Tässä  Tiian kokemuksia ja ajatuksia:  http://www.unelmaonnellisuudesta.fi/tietoa/

Toinen merkityksellisistä kohtaamisista viikonlopun aikana oli, kun tapasin ihmisen, joka oli kulkenut rinnallani hetken silloin, kun mieheni ja minä olimme erossa noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt tapasimme ruokaravintolassa, söimme hyvin, keskustelimme arkisten kuulumisten lisäksi elämästä ja ihmissuhteista. Totesimme, että ne eivät ole helppoja. (Mutta tylsäksihän tämä elämä menisi, jos kaikki olisi yksinkertaista.) Taas mieleni täytti kiitollisuus siitä, että olin kohdannut tämänkin ihmisen - silloin ja nyt. Kerroin sen myös hänelle.

Lauantai-iltana oli oikea kohtaamisten "ryöppy", kun olin luokkakokouksessa. Kymmenen kaunista, keski-ikäistä naista kertoi elämäntarinoitaan. Naurettiin ja laulettiin (sentään entisiä musiikkiluokkalaisia), vähän viiniäkin maisteltiin - myönnetään. Kaikilla meillä on ollut omat haasteemme elämässä. Toisten tarinoita kuunnellessa jotkin haasteet asettuivat toisenlaisiin mittasuhteisiin kuin ennen. Toisaalta, jokainen meistä kohtaa haasteensa senhetkisessä elämäntilanteessaan ja senhetkisten voimavarojensa kanssa - joskus pienetkin asiat voivat tuntua isoilta ja jopa ylivoimaisilta. Vaikka vähän illan aikana piti myötatunnossani itkeä tirauttaa, jäi päällimmäiseksi tunteeksi ilo - ja se kiitollisuus. Nämäkin naiset ovat minulle vuosien varrella opettaneet ihmisenä olemisen taitoja, ja aika hauskalla tavalla. :)

--------------

Sunnuntaina herättyäni menin keittiöön ja katsoin siellä vallitsevaa kaaosta. Edellisillan mittasuhdeopit unohtuivat saman tien, kun siivoton keittiö sai aikaan itkukohtauksen, ja pikkuisen tuli sanomistakin rakkaille teinipojille, jotka eivät olleet viitsineet laittaa "tikkua ristiin". Että niin sitä voi pieni asia tuntua suurelta, kun on sopivasti väsynyt. Kumma kyllä kohtaus auttoi, ja pojat siivosivat keittiön sulassa sovussa yhdessä. :)

(Tunne)älykkyyttä ilmassa!

Joku (viisas?) on joskus keksinyt sanonnan: "Migreeni on älykkäiden ihmisten sairaus." Tutkimustietoa minulla ei asiasta ole, mutta luulenpa, että lauseen keksijä on ollut migreenikko ja kovasti koittanut itseään jollakin lohduttaa. Varmasti sairaudesta kärsii moni älykäs, mutta luultavasti ihan yhtä moni "älytön". Sen tiedän, että ihan kauhean älykkäitä ajatuksia ei migreenikohtauksen aikana - minulla ainakaan - pysty syntymään. Tai jos syntyykin, ei niitä pysty sanoiksi tuottamaan, sanat kun ovat hukassa. Jos sitten migreenipäiviä sattuu olemaan kuukaudesta vaikka yli puolet, ei siinä älykkyydelle jää ihan kauheasti aikaa, kun on (tai siis ainakin pitäisi olla) muutakin elämää... Tiedän, tiedän - ei älykkyydelle varata erikseen aikaa. Se joko on tai ei ole mukanamme koko ajan.

Älykkyyden "muodoista" pidän tärkeimpänä ns. tunneälykkyyttä. Olen viime päivinä miettinyt meitä ihmisiä, ja sitä, miten kohtelemme toisiamme. Varsinkin sosiaalisessa mediassa tuntuu olevan kovin helppo mollata muita ja heidän mielipiteitään. Myönnän, että olen käyttänyt aikaani huonosti lukemalla suoranaisia riitelykeskusteluketjuja (oi tätä suomen kielen yhdyssanojen rikkautta!) Viimeksi lukemassani keskustelussa riideltiin siitä, ajavatko feministit molempien sukupuolien asiaa vai vain naisten. En ymmärrä, miten älykkäät - sillä kovin älykkään oloisesti osa kommenteista oli kirjoitettu - ihmiset käyttävät aikansa riitelyyn, toisten arvosteluun ja jopa mollaamiseen sen sijaan, että tekisivät itse jotakin, jotta tämä ympäröivä maailmamme olisi parempi paikka olla ja elää. En väitä, että itse olisin tehnyt sen enempää kuin muutkaan, mutta riitoihin en halua osallistua. Ne eivät vie mitään asiaa hyvään suuntaan. Ugh, olen puhunut. :D

Kun siis älykkyydestä puhutaan, koen kuuluvani enemmänkin tuohon tunneälykkäiden joukkoon. Varsinaiseksi ruudin- tai minkään muunkaan keksijäksi minusta ei taida olla. Mutta ehkä migreeni sittenkin siis on älykkäiden ihmisten sairaus!

Katsoin eilen elokuvan Anna hyvän kiertää. Siinä 11-vuotias poika saa koulussa tehtävän miettiä tavan, jolla voi muuttaa maailmaa. Hän keksiikin hienon systeemin, jossa päättää auttaa kolmea ihmistä, joilla puolestaan on velvollisuus auttaa kolmea jne. (Silkkaa verkostomarkkinointia!) Elokuvan innoittamana surffasin sitten facebookissa ja löysin useampiakin ryhmiä, joiden tavoitteena oli tuoda julki hyviä tekoja ja muiden auttamista. Jostain syystä ryhmät eivät kuitenkaan olleet kovin suosittuja tai aktiivisia.

Heitänkin nyt ilmaan kysymyksen. Olisitko sinä valmis tuomaan julki tekemiäsi hyviä tekoja tai niitä, joita olet saanut vastaanottaa? Uskon, että hyvä lisääntyy hyvää tekemällä. Perustetaanko uusi ryhmä? Kommentoi tuohon alle, kiitos. Ja nimiehdotuksiakin ryhmälle saa antaa.

Hukkaan mennyt päivä?

Eilen, vuoden ensimmäisenä päivänä moni aloitti "uuden elämän" täynnä intoa, ja alkoi ehkä täyttää uudenvuodenlupauksiaan terveellisestä syömisestä, säännöllisestä liikunnasta, keittiön ainaisesta siisteydestä jne. Minä lupasin vain olla itselleni armollinen. Vain-sana edellisessä lauseessa on kyllä aivan turha. Lupaus oli iso eikä välttämättä ollenkaan helppo toteuttaa. Lisäksi se on erittäin vaikeasti mitattavissa.

Heräsin eilen puoli kahdeltatoista aamupäivällä. Olin mennyt uudenvuodenyönä nukkumaan yhden maissa, joten mistään erityisestä valvomisesta tai hurjista juhlistakaan ei ollut tarve toipua. "Päivä menee ihan hukkaan", totesi mies vieressäni. En uskonut. Hän oli myös juuri herännyt, vaikka yleensä herää aiemmin kuin minä. Paistoin meille munakkaan, ja myöhäisen aamiaisen nautittuamme päätimme mennä päiväunille. On hyvä nukkua rakkaan ihmisen vieressä. Kun heräsin, oli jo hämärää. Kello oli 15.40. "Päivä on mennyt ihan hukkaan", totesi mies vieressäni. Niin varmaan, ajattelin minä.

Teimme perinteistä uudenvuodenruokaamme, katkarapukastiketta, jonka söin tänä vuonna pastan sijaan kesäkurpitsan kera. Olimme kattaneet pöydän kauniisti. Joimme kuohuviiniä, ja saimme iloksemme seuraamme myös toisen pojistamme tyttöystävänsä kanssa. Oli hieno ruokailuhetki.

Illansuussa varasimme liput elokuviin ja kävimme katsomassa uuden kotimaisen Nuotin vierestä. Aluksi mietin, että tässä komediassa tuskin tarvitsee tällaisen herkkiksenkään itkeä, mutta toisin kävi. Vaikka elokuva ei ollut niin vaikuttava, että jäisi mieleeni erityisen pitkäksi aikaa, se tarjosi siihen hetkeen juuri sopivan annoksen viihdettä. Siitä huolimatta, että joskus tämän tunteellisuutensa kanssa on ihmeissään, olen silti joka kerta iloinen, että osaan eläytyä toisten tunteisiin - vaikka olisivat vain fiktiivisiä hahmoja.

Elokuvan jälkeen menimme hetkeksi kuuntelemaan pehmeää jazzia keskustan kuppilaan. Vanhat miehet soittivat hienosti. Musiikki oli yksinkertaisen kauniisti soljuvaa. Parin puolen tunnin setin jälkeen päätimme lähteä kohti kotia. Koska kumpikin olimme vielä pirteitä (eipä ihme kaiken sen nukkumisen jälkeen), päätimme testata myös oman kulmakuppilamme, jossa on perjantaisin karaokea - ehkäpä karaokeaiheisen elokuvan innoittamina.

Lähipubimme osoittautui yllättävän isoksi tilaksi, jossa oli ennen yhtätoista vielä aika vähän väkeä. Lauloin illan mittaan kolme kappaletta: vanhaa elokuvamusiikkia ja musikaalisävelmiä. Eivät varmaan uponneet "kantakävijöihin", mutta sain yhdeltä vahvasti humalassa olevalta naiselta kiitoksia ja kehuja kauniista äänestäni. Lasten ja humalaisten suustahan se totuus tulee... ;) Kun pari hevarin näköistä nuorta miestä saapui baariin, arvasin, että sieltä lähtee kohta hienoa laulantaa - enkä ollut väärässä. Nautin suunnattomasti hyvien laulajien tulkinnoista. Se humalainen nainen tosin ei - ehkä suuresta promillemäärästä johtuen - laulanut ollenkaan hyvin, mutta oli valinnut laulettavakseen mm. hidasta valssia. Sitä sitten miehen kanssa tanssimme, kuten aika monta muutakin kappaletta. Meillä oli hauskaa. Puolen yön jälkeen lähdimme kotiin iltapalalle ja nukkumaan.

Sängyssä kertasimme vielä päivän kivoja tapahtumia. "Oli hieno päivä", sanoi mies, kun sammutin valot. Eipä mennyt hukkaan tämäkään päivä, ajattelin minä.